Mulla oli vuosi sitten aika hauska tilanne. Asuin silloisen kämppikseni kanssa Oulun pohjoispuolella, kesäkuun kämppikseni huiteli Helsingissä ja kun hän palasi, erinnäisistä syistä päädyimme muuttamaan erilleen.

Hyvässä yhteisymmärryksessä irtisanoimme kämpän sitten heinäkuun alussa, vuokrasopimus oli voimassa elokuun loppuun. Hyvin pian kämppikseni löysikin sitten itselleen asunnon, mun vielä etsiessä omaani.

Samaan aikaan jäin työttömäksi ja silloinen kaveripiirini suorastaan räjähti ja kaikki siihen kuuluvat lähtivät kulkemaan omia polkujaan.

Mieshenkilö, jonka kanssa olin reilun vuoden pyörinyt, jätti minut yhtäkkisesti ja alkoi seurustella toisaalla.

Kouluistakin taisi tulla noihin aikoihin hylkykirjeitä, ei opiskelupaikkaa tänä vuonna.

Yhtäkkiä huomasin olevani tilanteessa, jossa en voinut katsoa elämääni kahta kuukautta pidemmälle. Mä olin jäämässä asunnottomaksi, mulla ei ollut töitä tai koulupaikkaa tiedossa, mun ystävyyssuhteet rakoili ja mies, josta todella välitin, oli kaikonnut elämästäni.

Tuossa kaikessa olisi kai ollut jo tarpeeksi syytä masentua, hautoa itsemurhaa tai ties mitä kamaluuksia. Onneksi osasin ottaa asian positiivisena uudistuksena. Totesin, että tällainen elämäntilanne tulee vain kerran elämässä vastaan ja toisaalta on todella helpottava ajatus, että mulla on isot muutokset edessä, mun elämä uudistuu täysin. Elin kesän vapautuneena ja energiaa keräten, valmistuin syksyyn ja oletin kaiken järjestyvän.

No missä tilanteessa ollaan  nyt?

Asiathan todellakin järjestyi kuten oletinkin. Mulla on asunto, jota suorastaan rakastan. Se on paikalla josta sen halusinkin (tarkalleen ottaen juuri sillä tielläkin, mihin halusin muuttaa) ja josta en halua luopua.

Mä oon saanut rakennettua uudenlaisen tukiverkon ystävistäni, mun elämässä on paljon uusia, mutta myös vanhoja ihmisiä joiden kanssa ennen yhteydenpito oli vähäisempää. Mulla on oikeasti sellainen ystäväverkosto nyt, johon mä voin luottaa ja jonka mä tiedän olevan olemassa vaikken heitä päivittäin näkisikään. Ehkä ilkeää sanoa näin, mutta mun ystäväpiiri on paljon parempi kuin mitä tuo räjähtänyt porukka aikoinaan oli.

Työttömänä mä oon ollut lähes koko talven, mitä nyt tein pienen mutkan päiväkodissa syksyllä, mutta tää kaikki on kasvattanut mua ihmisenä. Mä oon paljon vahvempi ja aikuisempi, kuin mitä mä vielä vuosi sitten olin.

Ja tämä mies. No sanotaan vaikka näin, että hän on edelleen elämässäni. Ja on edelleen minulle tärkeä. Nyt ymmärrän myös ne asiat, mitkä viime kesänä meidät eri teille ajoivat ja koottuani itseni olen ehkä jopa kokonaisempi kuin silloin aiemmin.

Ajattelin kertoa näistä asioista lähinnä siksi, että ihmiset hei, muistakaa että vaikka elämässä näyttäisi kuinka olevan umpikuja, niin kyllä asiat järjestyy. Tavalla tai toisella. :)